HUPS, KYLLÄ MEKIN MOKATAAN!

Huh, mitä kyytiä 

Vilkas ja raskas on ollut kulunut vuosi yrittäjille uudella toimialalla. Tämä vuosi on ollut kaikkine kommervenkkeineen jatkuvaa uuden opettelua, tulipalojen sammuttelua, hetkessä reagoimista ja hartiapankilla pärjäämistä, kun pienyrittämisestä on kyse tässä kohtaa. Itse allekirjoittaneella pelkästään palkkatöissä oloon tottuneena kulunut vuosi on ollut kunnon shokkihoitoa, mitä yrityksen pyörittäminen kaikkine nyansseineen osaa oikein olla.

 Kamppailu-urheilutaustaisena voin hakea rinnastusta pahimpaan kuormitukseen sitä kautta, kun toisinaan nuppi on ollut työmäärästä ja stressistä yhtä turvoksissa kuin olisi ottanut 10 erää täyskontaktisparria nyrkkeilyssä.

Kevyempi työpäivä yrittäjällä, kun jaksaa vielä hymyilyttääkin

Onneksi köörimme ei lähtökohtaisesti ummikoista koostu, vaan porukassamme on omien alojensa rautaisia osaajia, joiden kanssa on turvallista, että mukavaa tehdä soljuvaa yhteistyötä, kehittäen samalla toimintaamme kokoajan pelkäämättä päivittäin kohdattuja haasteita.

 Tosin tavassa tuottaa palvelu täysin uudella tavalla on myös omat juttunsa, vaikka olisi millainen osaajakaarti taustalla. Ei nimittäin voi näin ensimmäisenä Suomessa olleena kopioida keltään mitään etenkään menemällä naapurikylään katsomaan, kuinka jokin homma olisi järkevää tehdä! Kaikki käytännönasiat pitää itse pähkäillä oman porukan kesken parhaan lopputuloksen saamiseksi. Aika moni asia on tämän vuoksi tullut meidän porukassa opittua yrityksen ja erehdyksen kautta, mutta mikäs sen parempi opettaja olisikaan kuin tehdyt virheet. Ja niistä puheenollen...

Tekevälle sattuu

Kesällä sattui näin jälkikäteen muisteltuna (itse tapahtumahetkellä ei yhtään) hupaisa tapahtuma. Olin päivätöistäni kesälomalla ja hoidin asiakaspalvelua tällöin heinäkuun ajan lähtökohtaisesti arkipäivät yksin. Kesälomasesonki oli hyvin päällänsä, ja tekemistä riitti yhdelle hyvin, kuitenkin siinä ilman paria pärjäten. Sattui kohdalleni sitten äiti ja poika tiskin toiselle puolen. Äidillä ikää 35-40v ja poika oli sitten 5v.

 Möin heille yhden pelin setin kaikille sopivaa ja suosittua "Poliisia ja rosvoamme", jossa estetään pankkiryöstö. Koitin kohteliaasti taivutella äitiä mukaan peliin, mutta äiti vakuutteli pojan siellä pärjäävän ja poika sitä kovasti tahtoi, sillä kukapa nyt ei haluaisi olla sankari ja pelastaa päivän. Tottakai halusin itsekin olla sankari, ja minä tollo hyvänä asiakaspalvelijana vastasin asiakkaiden toiveisiin ja valmistelin pelialueen heille.

Olimme pitäneet tähän asti vain suosituksena, että alta 7-vuotiaat olisivat vanhempiensa kanssa virtuaalitodellisuudessa, emme velvoittaneet. Omasta puolestani voin sanoa VR-maailman nimittäin osaavan olla monesti jopa turhankin todentuntuinen, riisuen meistä useimmat aikuisistakin rooleistamme täysin mukaansa temmaten, niin se olisi pitänyt olla jo alusta asti enemmän sääntö kuin poikkeus.

 Näin jälkikäteen kun miettii, niin kuinka hurja kokemus elämää vasta tunnustelevalle ihmistaimelle se voikaan olla, kun sinut viskataan ihan toisiin todellisuuksiin. Nykyaikana etenkin kaupungissa asuvat, jos ovat oikeaa lehmää tai hevosta nähneet, niin pistäppä pienen ihmisen aivot virtuaalimaailmassa vaikka leikkisään Smurffi-peliin, jossa tulee kaapin kokoisia sieniä, omakotitalon kokoinen Rontti-kissa ja kerrostalon kokoinen Velho pilaamaan kylän arjen. Sitten näitä vastaan pitäisi taistella mustikoilla ja ritsalla. Mikä shokki se voi oikeasti olla? Näin jälkiviisaana ja virheistä oppineena hyvä se on olla aikuinen tukena ja turvana ainakin neitsytmatkalla asiasta riippumatta, kun uusiin asioihin tutustutaan.

Mittasuhteita Smurffi -pelistämme

"Helsinki marraskuussa 1939" 

Ennen peliä asiakkaamme saavat laitteiden toiminnan varmistettuamme harjoitella määrätyssä virtuaalitilassa ennen tulevaa kokemusta. Autoin pukemaan totuttuun tapaan laitteet pojan päälle ohjeistaen samalla, mitä mistäkin tapahtuu; kaksi nappia per ohjain ja omat jalat, muuta ei tarvita. Kun kaikki on uutta niin se on ymmärrettävää lapsella etenkin, että vähän jännittää. Ensimmäinen jännityksen aihe pojalle oli automaattitarkennuksen tekevä sininen piste, jota pitää katsoa niin kauan kunnes se häviää. Sen jälkeen pelimaailma aukeaa, ja pääsee harjoittelemaan.

 Äiti seurasi pienen poikansa edesottamuksia ja rohkeutta pelialueen reunalla ylpeänä, ja minä jätin pojan äidin valvovan silmän alle kertoen tulevani kohta opastamaan pelin kulun. Asiakkaita nimittäin tuli samalla hetkellä muitakin, ja menin palvelemaan vuorostaan heitä. He päätyivät miettimään hetken vielä pelejä ja palvelukokonaisuutta johdantoni jälkeen, niin kerroin ystävällisesti meneväni sillä aikaa opastamaan areenalla olijoille pelin kulun, että saapuneet asiakkaat saisivat tutkia rauhassa tarjontaa.

 Poika tiiraili ympärilleen omalla pelialueellaan kuin ollen liikahtamatta minnekään siitä mihin hänet jätin. Tähän määräänsä enempää huomiota kiinnittämättä selitin itselleni tuttuun tyyliin vakiintunein maneerein, että "käynnistän pelin kohta... päädyt poliisilaitoksen kellariin... poliisiauto tulee hakemaan... seuraa lattian nuolimerkintöjä, kun tarvitsee siirtyä poliisiautoon tai poliisiautosta pois..." ja niin edelleen. Jolkottelin painamaan "käynnistä" -nappia ja painelin odottavien asiakkaiden tykö palvelemaan.

Sitten alkoi tapahtua. Kesken aulassa oleville asiakkaille tekemäni peliesittelyn, areenalta alkoi kuulua hetkessä koveneva, ilmahälytystä mukaileva "BÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ" -ääni. Yksi veto happea väliin, joka muuttui suoraksi kiljumiseksi, suorastaan rääkymiseksi.

"APUA, ÄKKIÄ TURVAAN!"

Muistan ensimmäsissä potkunyrkkeilykisoissa ollessani tunteneeni saman typertyneisyyden tunteen, kun päätä pidempi 120kg vastustajan ensimmäinen painava takakäsi mäjähti suoraan keskelle naamaa huonon suojaukseni läpi repien nenäruston irti. Samassa, kun horjahdin taaksepäin köysiin mietin mielessäni;

"Tätäkö tää nyt on? Mitä juuri tapahtui? Onko tämä sen arvoista? Mitä h*lvettiä teen täällä kehässä?", kunnes ponnahdin sieltä takaisin taistoon antaen samalla mitalla takaisin.

Nyt olin saman ajatuskaaren edessä jähmettyneenä kuin peura ajovaloissa koittaen tajuta tilanteen. Hätä oli, mutta mitä oli tapahtunut?

"Kuka kuoli? Missä palaa? Terrori-isku? Neuvostoliiton pommikoneet 1939? Tätäkö tää nyt on?" Yhdessä silmänräpäyksessä adrenaliinin ryöpsähtäessä ennestään vilkas mieli kerkeää käsittelemään järkyttävän määrän asioita.

Kumpi olikaan enempi kauhuissaan?

 Pikaisen tilanneanalyysin käytyä mielessäni läpi tokaisin palvelemalleni asiakkaalle "Nyt on mentävä, tulen kohta", joka vastasi ymmärtäväisellä nyökkäyksellä ja ampaisin areenalla. Siellä poikarukka oli äidin rakastavaan syliin käpertyneenä. Minä kysyn mahdollisimman hienotunteisesti, että mitä kävi ja kävikö pahasti? Äiti vastasi  samalla hyvin pehmeällä, rauhoittavan äidillisellä äänensävyllä minulle, millä lohdutteli poikaansa;

"Poliisiauto ajoi päälle". 

Siinä kohtaa en voinut kuin todeta olevan hyvä, ettei käynyt pahempaa helpoituksesta huokaisten. Annoin äidin ja pojan ottavan aikansa areenalla, kun kiirettä ei ollut, että saisivat kokeilla kohta uudelleen. Lähdin kävelemään areenalta poispäin silmät kevyesti suljettuina, samalla itselleni mielessäni todeten harmissani tapahtuneesta "...että pitikin taas sattua...".

Näin jälkikäteen ajateltuna on pojalla ollut mieleenpainuva ensipuraisu VR-maailmaan. Nimittäin totta ihmeessä huutaisin itsekin kuin syötävä virtuaalimaailmaan tottumattomana, kun mittasuhteutettuna kuorma-auton kokoinen aparaatti yrittäisi survoa minut väkisin toiseen päähän hallia, tämän tullessa hakemaan sinua taisteluun rosvoja vastaan; "TÄNHÄN PITI OLLA KAVERI EIKÄ VIHOLLINEN, NIIN SE SETÄ MULLE VÄITTI JA VALEHTELI SILMÄT PÄÄSTÄÄN. BÄÄÄÄÄÄÄ.....".

 Pojalla kävi ihan kuin elokuvassa "Maximum Overdrive", jossa avaruusvirus ottaa maapallon kaikki tekniset laitteet kuorma-autoista limsa-automaatteihin haltuunsa ja nämä koittavat tämän jälkeen tappaa ihmiskunnan.

Stephen Kingin kauhuklassikko "Maximum Overdrive" 1986 (kuva lainattu netistä)

Olette varmaan myös nähneet ja kuulleet kotivideoilla niitä, missä aikuiset virtuaalimaailmaa kokeilleessaan pelkäävät tippuvansa rotkoon, kun lankkusilta romahtaa jalkojen alla. Tai zombi hyökkää nurkan takaa kimppuun, että perintömaljakot saavat olohuoneen hyllyiltä lentotunteja taka-askeleita ottaessa. Sympatiani ovat siis vieläkin täysin poikaparan puolella, vaikka poliisiauto ei vaaraa aiheuttanutkaan kuin tälle henkisesti. Onneksi meillä ei ole maljakkoja, vaan tuo iso avara tila...

Tästä oppineena!

Mitä opimme? No paljonkin. Itse olen ruvennut lisäämään kaikista nuorimmille asiakkaille saman maneerin henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa asiakkaisiin, minkä isoisäni aikanaan minulle tokaisi. Katsoimme hänen kanssaan kultaisella 90-luvulla TV2:lta "Tähtien Sota" -elokuvaa, ja tässä tapahtuneesta avaruustaistelusta itse haltioituneena totesi siihen pappavainaani; "Se on fiktiota". Minä siihen polven mittaisena reagoin, että mitä se edes tarkoittaa, joka johdatti toiseen keskusteluun todesta, tarusta ja niiden erosta toisiinsa. Se on hyvä muistutteleva analogi melkeinpä kaikkeen, jossa joutuu olemaan skeptinen näkemäänsä. Varsinkaan netissä näkemäänsä, saati sitten meillä virtuaalitodellisuudessa.

Yrittäminen on jatkuvaa uuden opettelua, joskus karheimman kautta.

Sen lisäksi opimme, että asiakaspalveluun pohjaavassa yrittämisessä on jos

minkälaisia tilanteita. Kaikkiin tapahtumakulkuihin emme voi tietenkään koskaan vaikuttaa, mutta suurimpaan osaan niistä pyrimme, mitkä ovat älyllisesti, sekä rehellisesti estettävissä. Esimerkiksi velvoitamme nykyään aikuisia olemaan alta 7-vuotiaiden matkassa peliareenalla niin henkisenä tukena kuin esimerkkeinä nuoremmilleen. Lisäksi, jos asiakasta vähääkään epäilyttää mitä tuleman pitää, tarjoamme aina ensisijaisesti mahdollisuutta käydä edullisesti kokeilemassa minipeliareenaamme, että kestääkö pelaamaan haluavien lasten psyyke virtuaalitodellisuutta. Se on myös oiva keino käydä todentamassa kärsiikö liikepahoinvoinnista areenatyyppisessä pelaamisessa, jota ilmenee monesti perinteisessä paikallaan tapahtuvassa pelaamisessa. Onneksemme 99,9% meillä käymistämme asiakkaista pystyy pelaamaan VR-maailmassamme areenalla ilman pahoinvoinnin oireita.

Mutta oppia ikä kaikki. Saas nähä mihin kaikkeen virtuaalitodellisuus meidät päästää